Mä olen ennenkin kirjotittanut ikävästä, lähinnä ikävästä R:ään, sellaiseen jota ei voi saavuttaa. Nyt mä kirjoitan toisenlaisesta ikävästä. Tai mulle se ei ole samanlaista ikävää kuin R:ää kohtaan. Onhan tääkin ikävää toista ihmistä kohtaan se on samaa...Mutta jotenkin se silti on niin erilaista. Koska nyt mä tiedän, etten välttämättä ole yksin ikäväni kanssa, vaan on joku jolla saattaa olla ikävä minua. Ehkä, ainakin jollainlailla. No jaa, ehkä tähän mun tän hetken tunteeseen vaikuttaa myös viime yönä huonosti nukuttu yö. Painajaisia nimitäin. Sellaisia jotka ihan todella saivat pelkäämään. Sillä hetkellä toivoi, että olisi ollut se toinen jonka kainaloon käpertyä turvaan kaikelta pahalta.

Mä olen jo aiemmin miettinyt, että miten ihmeessä voi olla ikävä sellaiseen jota ei juurikaan tunne. Nyt on periaatteessa sama tilanne, mutta periaatteessa erilainen. Mä tunnen ikäväni kohteen. Monella tapaa erilailla ja paremmin kuin R:n, ja tää henkilö tuntee mut. Ainakin niin mä toivon. Mä en voi puhua vielä lähellekään rakkaudesta, ei, en todellakaan, enkä tiedä voinko puhua edes ihastumisesta. Enpä varmaan, ihastuminen on ihan erilaista. Paljon leikkisämpää, ahdistavampaa, nopeampaa..Ehkä sana jota haen, on kiintyminen. Mä olen todella kiintynyt, ainakin siltä tuntuu. Mutta sitten, toisaalta mua pelottaa puhua näistä tunteista. Mä en tunnista niitä. Mua melkein pelottaa puhua niistä tässä, niin saati sitten naamatusten...Ehkä mä vain sisimmällä pelkään, että toinen ei tunne samoin. Että mä olen liian nopea tuntemaan, liian nopea kehittämän suuremmanlaisia tunteita.

Tiedä häntä...eipä tässä höpinässä ole paljoakaan järkeä, mutta onpahan ainakin parempi olo...