Kumma kuinka sitä tietää tosiasiat, mutta silti tulee aina niin pirun vihaiseksi, kun kuulee jotain mitä EI TODELLAKAAN haluaisi kuulla. Kuten R:n vappu seikkailuista. Tai siitä miten se on nuollut yhtä mun tuttua. Mä tiedän, ettei se ole mun poikaystävä, mutta silti pistää vihaksi! Varsinkin kun miettii millainen se oikein oli, se jota R nuoli. Just sellainen kaikkien jätkien mieleen, kamalan kaunis, itsevarma ja jne. Just sellainen mitä ite ei koskaan ole. Oneks tässäkin on yksi valopilkku millä mä voin lohduttautua. Se, että ne molemmat oli todella pahasti maljoissa. Mutta silti sattuu. Tällänen on just yks niistä syistä, että miks mä halusin päästä irti R:stä. Mä en halua että muhun sattuu aina näin. Mutta kun ei sitä ihminen omalle tyhmyydelleen mitään mahda. :'(

Onneks tosta vihasta on tavallaan hyötyäkin. Tulee lähdettyä lenkille, rääkättyään itseään siinä toivossa, että voisi unohtaa kivun. Ja hetkeks sen saakin unohtumaan. Juostessa keskittyy vaan hengitykseen ja siihen, että vauhti pysyy yllä, vaikka pohkeisiin pakottaa. Mutta toisaalta, sitten lenkin jälkeen kun pysähtyy venyttelemään...Ajatuksilla on aikaa harhailla. Ja valitettavasti ne useimmiten kiertyy tiukasti R:n ympärille. Mutta ehkä mäkin tästä vielä kasvan. Jollainlailla vois kuvitella, että tästä kaikesta on mulle hyötyä. Tai sitten ei. Mä en tiedä enää mitään. Yhtään mistään.