Mä olen nyt siis pikkuhiljaa oppinut, etten voi soittaa V:lle, ainakaan niin, että saisin vastausta. Mä suhtaudun tähän yksinoloon kovin ristiriitasesti. Toisaalta se on kivaa, musta tuntuu että mä olen oppinut tuntemaan itseni jollainlailla paremmin, kun suurimman osan ajasta on vain omien ajatustensa kanssa. Mutta toisaalta, sitä on kovin masentunut, kaipaa toisten ihmisten seuraa. Jota kuta, jolle voi kertoa aivan kaiken, ihan mitä tahansa mielessä liikkuu. Kaipaa sitä, että nauraa toisen kanssa aivan vedet silmissä...Musta meinaa nyt tuntuu, kun kirjoitin ton edellisen lauseen, etten ole kuukauteen nauranut ihan pyytettömästi, täydestä sydämestä. Kai se johtuu siitä, että alitajunnassa on jollainlailla surullinen koko ajan. Välillä sitä miettii, että oliko mun ja V:n välinen ystävyys todella niin syvää kun mä kuvittelin. Ja puhuku V totta kaikesta mitä se mulle sano, mitä mä sille merkitsen jne. Koska, jos ne kaikki todella on totta, niin miten pystyy noin vain, naps, sanomaan ystävyyden poikki? Sitä mä en varmaan opi ymmärtämään koskaan.

Mutta joo. Eipä pidä puhua tuosta ennen kuin masentuu aivan täysin. Huomenna pääsee oman kullan kainaloon, hetkeksi aikaan tuntemaan toisen läheisyyttä.
Musta tuntuu kuin mä olisin aistinut tän syksyn vahvemmin ja aidommin kuin minkään aikaisemman syksyn. Jotenkin sitä kiinnittää ihan omituisiin asioihin kulkiessaan huomiota, kun haluaa välillä keskeyttää sen oman pään sisällä käydyn keskustelun itsensä kanssa. Mä en aiemmin ole esim. huomannut sitä, miten hyvältä märät, lehdet tuoksuu sateen jälkeen. Siis sellaset, keltaset, maahan pudonneet yksilöt. Samalla, vaikka mä olenkin kovin paljon nauttinut tästä syksystä, mä haluaisin, että tulisi jo talvi. Vähintääkin pakkasta. Mikä oliskaan sen jälkeen sen ihanampaa kuin kulkea jäisten lehtien päällä ja haistella pakkasen tuoksua. Mutta no, mitä sitä haikailemaan tulevaisuutta vielä, kyllä se sieltä tulee. Aina.