Miksei ihminen osaa vain luovuttaa ja antaa olla? Miksei voi uskoa, ettei tule mitään, se on vain haave. Miksi ihmeessä ihminen vaan kaipaa ja kaipaa. Tai sitten mä vaan olen harvinaisen idiootti. (Uskokaa muuten, mulla oli tääs jo paljon fiksumpi, tai ainakin soljuvampi teksti, mutten ehtinyt tallentaa sitä ennen kuin kirjaston koneelta loppui aika ja se katos jonnekin bittiavaruuteen. höh.) Mä oikeesti tahtoisin päästää irti, mutta miksen mä pysty siihen vaikka kuinka yritän. Aina vaan päivän mittaa ajatuksen jossain vaiheessa kiertyy R:n ympärille. Jollainlailla. Musta tuntuu, että mä lasken sekuntteja siihen, että mä taas näkisin sen jossain vaiheesa. Edes vilaukselta. Ja vappuaattonakin, mä olin ihan kiemurassa koko päivän kun ajattelin et "Vau! tänään mä voin pitkästä aikaa nähä sen!" Mut enpä nähnyt en. Tai tavallan näin. Kaveri paljasti eilen, että se oli siinä yhdessä porukassa jota mä katselin. Mutta en ehtinyt katsella tarpeeksi kauaa, kun mun ajatukset (luultavasti tahallaan) johdettiin muuhun ja mä en ehtinyt tajuta kuka siel oli. Arvatkaa vain potkiiko päähän tänään. Ja eilenkin kyllä potki kans.

Mä en tajuu. Siitä on kohta vuos, kun me lähetiin eri kouluihin, vuos sillai, että olen nähnyt sen vain vilaukselta silloin tällöin, ja pitkiä aikoja (kuten nyt) en ole nähnyt ollenkaan. Mä aattelin, että kyllä uudessa koulussa tulee joku, joka "voittaa" R:n ja saa mut ajatteleen itseään. Mut ei. Aivan kuin joku suurempi voima olis liimannut mut siihen kiinni. Välillä mä halusin ihan todella unohtaa, mutta sitten mä tajuan, etten mä vaan pysty siihen. Suurin osa kavereistahan mulle nauraa. Ei kai ne voi uskoa, että mä rakastan jotakuta, jota en edes tunne....

Tässä on taas pätkä Zen Cafeta. Luultavsti joudutte kestämään tätä jonkin aikaa, loppuu varmasti viimestään silloin kun näen R:n jällen. koettakaa kestää. Potkikaa perseeseen ja saakaa mut taas mukaan tähän maailmaan.