"...ikuinen rakkaus, ikuinen rakkaus. Sanotaan ei sitä olekaan. Ikuinen rakkaus..."

Niin, onko sitä? Ikuista rakkautta? Ainakaan enää nykyaikana..? Joo, mä tiedän, että oon kirjottanut tän tyylisen joskus ennenkin, mut tää nyt tuntu sellaselta aiheelta, että tästä pitää kirjoittaa...Mä kunnioitan niitä vanhojja ihmisiä, jotka on ollut toistensa kanssa naimisissa jonkun 70 vuotta ja kestaneet akikki sodat ja vastaavat. Eihän niitä ihmisiä kai kohta enää ole, mutta kunnioitan heitä silti. Vaikka mä tällä hetkellä rakastan syvästi, tuntuu hieman kaukaiselta ajatella, että todella muka löytäisin sen, jonka kanssa viettää loppuelämän. Sen joka rakastaa mua, niin ettei mun tarvi vain yksin rakastaa...

Entäs sitten vuosien päästä. Rakastanko enää R:ää? Muistanko edes häntä? Nyt tuntuu siltä, että muistan R:n aina, mutta entäs jos unohdan...? Okei, ei toi ehkä kovin suuri todennäköisyys ole. Eikös sitä sanota, että ihminen muistaa ensi rakkautensa lopun elämää? Enkä mä aio unohtaa. Liittyy R:ää niin paljon hyviäkin muistoja. Mutta siis, yritän nyt palata hieman takaisin tuohon ikuiseen rakkauteen. Ja varsinkin siihen, että onko niitä oikeita olemassa? Ja entäs sit kun se oikea, on sellainen jota ei saa? Siinä vaiheessa on jo tosi epäreilua. Koettakaa ottaa selvää...Ja kestää tällaista hieman lyhympääkin tekstiä, jos mulla nyt on lukioita...:D mä en jotenka luota kirjoitustaitooni. Ainakaan tällä hetkellä, kun ei synny mitään niin ei...