Rakastan tarinoita. Aivan kaikenlaisia. Novelleja ja kirjoja. Jännitys-, romantiikka-, fantasia- ja tosielämätarinoita. Rakastan kirjoja ja sitä, että mulla on  joku keino paeta omaa maailmaa. Piiloutua jonkun toisen ongelmien joukkoon ja nauraa jonkun toisen kommelluksille. Mutta vaikka mä kuinka rakastan tarinoita, mä en voi olla välillä miettimättä niissä löytyvää elämää. Oon tässä viime aikoina lukenut paljon lehdissä olevia novelleja. Miksi niistä jokaikinen päättyy onnellisesti? Kaikki saavat tarinoissa sen kehen rakastuvat, ja yleensä se rakastuminen tapahtuu ensimmäisellä katseella. Joo varmaan. Ei minkääänlaista tosi elämää. Ja ehkä se juuri mua kaivertaakin, mä olen kateellinen. Jos elämä olisi sellaista, mäkin käpertyisin R:n kainaloon. Tia sitten olisin löytänyt uuden jätkän, joka olisi tajunnut kuinka murtunut mä olen ja tarjonnut lohdutustaan. Siitä tietenkin olisi alkanut vuosisadan rakkaustarina.

Mutta kun todellinen elämä on paljon raaempaa kuin tarinat. Todellinen elämä on sitä todellista. Maailma paiskaa päin kasvoja kaiken paskan, jos niin on päättänyt. Ei ole mitään, mikä pehmentäisi pettymyksen karvaan makuisia tunteita. Mutta ehkä se on elämän tapa opettaa. Hieman raaka sellainen, mutta tapa kuitenkin. Tosin tietenkin se, että meneekö oppi kohteen päähän perille, riippuu siitä millainen oppilas on. Kuten olen muutamaan kertaan tainut mainita teksteissäni, niin mä en ainakaan ole oppinut elämän opetuksista mitään. En R:n suhteen yhtään mitään. Mä en voi uskoa, etten mä voi muuta kuin rakastaa kaukaa...

Ja nimenomaa rakastaa. Mä tiedän, että rakastaa on todella vahva sana, ja sitä käytetään nykyaikana aivan liian helposti, kun on tunteista kyse. 10-vuotiaat vannovat rakastavansa "poikaystäviään". Mitäpä he todella tietävät rakkaudesta? Eivät paljon mitään. Heille se on vielä kaunis ja kestävä tunne esim. vanhempia kohtaan. Mutta kun aletaan rakastaa vastakkaista sukupuolta, niin menee kaikki paljon vaikeammaksi. Mäkään en välttämättä haluaisi rakastaa. Mutta mä vain rakastan. Mä kielsin sitä pitkään. Melkein puoli vuotta ainakin. Mutta ei siinä jäänyt enää muuta vaihto ehtoa kuin myöntää, että joo, nyt ollaan pirun pahasti liisterissä ja rakastetaan.

Kumpa vain oppisin rakastamaan vielä tämänkin jälkeen.