Koulussa voi olla hauskaa. Vaikkei sitä aina uskokaan. Mutta yleensä mulla ainakin, jos opiskelupakkoa ei oteta lukuun, on koulussa hauskaa. Tänään huvitimme toisiamme psykan tunnilla miettimällä, että mitä luokkakavereista paljastuisi jos heistä tietäisi enemmän. Kuinka monella on oikeasti poika- tai tyttöystävä. Millaisia he ovat kenelläkin? Loppujen lopuksi, vaikka luokan kanssa tavallaan ollaan tiivis ryhmä, mutta kun tarkemmin alkaa miettiä, niin paljastuu, ettei toisista tiedä lopulta paljon mitään. Kaikesta huolimatta, vaikka kuinka ajattelisi, että kaikkihan on ihan omia itsejään koulussa, niin jokaisella on päällään kuori. Kuori voi olla ohuempi, jolloin sieltä paljastuu vain hieman raaputtamalla enemmän kyseisestä ihmisestä, mutta kuori voi olla myös paksu. Tämä ihminen saattaa piilottaa itsensä muilta. Tuntee ehkä olevansa liian erilainen muuten...

Eilen oli sellainen pikainen kohtaaminen jollaisia aina kaipaan. Ohikiitävä hetki, jonka kuitenkin tallentaa jonnekin sisälle muiden sellaisten kohtausten sekaan. Voiko ihminen olla sisältään kuin arkisto? Paljon arkistokaappeja pitkissä riveissä, jonne tallentuu kaikki. Osa saattaa muutaman päivän säilytyksen jälkeen joutua roskiin, mutta sitten toisaalta jotkut hölmöt jutut saattavat joutua tiukasti vartioituihin kaappeihin. Sieltä ne muistot, välähdykset, hajut, kaivetaan esiin. Ja joskus aivan hömöissäkin tilanteissa. Yhtäkkiä saattaa liikennevaloissa seisoessa muistaa kuinka häpesi ala-asteella sitä, kuinka kaverit paljastivat sille ensimmäiselle ihastukselle että hän on tunteiteni kohde. Näitä välähdyksiä syntyy kyllä niin hölmöissä tilanteissa, ettei aina edes tiedä, että mistä ihmeestä ne ovat tulleet?