Ajattelin kirjoittaa tätä hieman edellisen tekstini kommentteja ajatellen...Tipitii, mä oon kyl vähän eri mieltä ton unohtamisen kanssa. Siis voihan aika parantaa haavat, ja sillain onkin käynyt, koska mua ei enää satu samallalailla kun vuosi sitten, mutta en mä unohda. Ei ensirakkautta voi unohtaa. Tai mä en ainakaan. Välillä tuntuu, että mä selviän koulusta, varsinkin silloin ku kaikki painaa päälle, niin ainoastaan sen avulla, että oon nähnyt vilauksen R:stä. Nyt jo tuntuu tuskaiselta ajatella kahden vuoden päähän kevääseen. Silloin on kirjoitukset ja sen jälkeen lähtee muualle opiskelemaan. Ei enää toivoa "tapaamisista". Mutta mä oon ihan varma, että jos muutan Hesaan opiskeleen, mikä on todennäköisin vaihtoehto, niin mä toivon koko ajan, että maailma olisi niin pieni, että mulla olisi jossain vaiheessa mahdollisuus törmätä R:ään. Ja ehkä kokeilla onneani...

Toinen, mikä pisti miettimään, oli Amberin kommentti. Tai siis se, etä tapaan vielä jonkun kuten me kaikki. En minä sitä jonkun tapaamista epäile. Joskus vain toivoisi, että se joku tulisi luokseni nopeammin. Saisi kokea välillä tämän henkisen yksinäisyyden lähellä jonkun joka välittää...Ei aina tarvisi katsella siivusta muiden onnea. Haluan palan läheisyyden suuresta kakusta. Mutta se joku ei halua vielä paljastaa itseään...:(