Yllättävän kauan meni, ennen kuin mä romahdin R:n takia...Siis sen jälkeen ku tajusin ettei mua enää haittaa mitä se tekee, että mä tunen sitä kohtaa mitä tunnen ja sillä hyvä. Mutta nyt. Mä olin varma etten enää olis nöin romuna. Mut ei ne liitokset olekaan niin vahvoja kuin kuvittelee. Okei, en mä ihan kokonaan ole romahtanut tällä kertaa R:n takia, mut se kun tunkeutu ajatuksiin, oli viimenen niitti...

Mua on kaks iltaa vaivannut ihan suoraan sanottuna helvetillinen yksinäisyys. Mä olen ku kissa pistoksissa, ei oo ketään jolle soittaa, pyytää tuleen. Tai olishan niitä kai, ainakin yksi, mutta kun en mä ihan ystävää kaipaa. Tai kaipaan. Poikaystävää. Sellasta, jonka syliin vois vaan käpertyä, olla toisen lämmössä ja kuunnella pää rintaa  vasten sydämen tykytystä. Kai mä olen jo pikkuhiljaa alkanut kehittää tosta poikaystävästä  pakkomiellettä, mutt mä en voi sille mitään. Mä en ole yksin viihtyvää tyyppiä, vaikka joskus on pakko olla yksin...Mut ei tällä hetkellä...

"...Mä sua kaipaan vaikka tiedän ettet piittaa kaipuustain. Salata en sitä tahdo enkä voi kadotuksen jylinä kun kallossani soi. Mä yhä kaipaan. Ikäväni minut raunioksi moukaroi..."

"..niin moni jätti jälkeensä vain tyhjää mutta mukanaan vei paljon ne kirjastani repiä pois tahtoisin mutta silloin niinkuin käden itseltäni leikkaisin. niin moni saa siihen nimen kirjoittaa, niin monet hauraat muistot vie tuuli mukanaan, vaan jotain kyllä säilyy, jota ei voi unohtaa, ei sydänveri pois haihdu milloinkaan..."