Huh huh, nyt on ihan oikeasti aika huokaista tuon puvun suhteen. Enää nappien ompelu. Aloin tossa miettimään, että siihen on mennyt ihan tajuttoman paljon kaikkea. 7 metriä hamekangasta, saman verran vuorikangasta, 3 metriä harso kangasta, 2 metriä tylliä, melkein 500 metriä lankaa, 20 nappia, puhumattakaan niistä työtunneista jota se on teettänyt. Mutta, toisaalta, mä en voisi olla ylpeämpi mistään muusta puvusta. Lopputulos ei ehkä ole niin hyvä kuin ammattiompelijalla teetetyn tai jostain USA:sta tilatun puvun, mutta tunnearvo tulee olemaan valtava.

Mä mietin, onko ihmisillä nykyään, tässä kulutusyhteiskunnassa enää mitään todellisia tavaroita, joille on tunnearvo aivan mittaamaton. Vai onko kaikki vain uutta ja hienoa, muodin mukaan ostettua, mikä vaihdetaan seuraavan kauden tullessa? Osaako ihmiset ylipäätänsä enää arvostaa yksinkertaisia asioita, tyytyä vähempään, vaikka olisi rahaa saada parempaan.
Tää teksti tulee tässä samalla kirjottaessa, en miettinyt aihetta aiemmin. Mutta nyt tulee luokkatoverini mieleen. Laura, joka Tipitiinä blogeihin täällä kommetoi (Anteeksi Laura, jollen olisi saanut kirjoittaa, mutta kirjoitin jo...) on yksi niistä ihmisistä jolla on mun mielestä upea elämäntyyli. Okei, se hukkuu aina töihin, koulutöihin ja harrastuksiin, mutta ei puhuta nyt niistä, vaan siitä, että musta on todella hienoa, että Laura on ylpeä siitä mitä löytää kirpputoreilta. Ei aina välttämättä osta kaupasta uusia, juuri sen kauden tuotteita, vaan kirpputorilta vaatteita, joista saattaa vetoketju olla rikki. Musta sellanen asenne nykyään on ihailtavaa. Ollaan ihan rehellisesti se, mitä ollaan eikä sitä, mitä esim. muoti haluisi meidän olevan. :)

Sori Laura, oli pakko kirjotella mitä mieleen juolahti..:D