Olin eilen häissä. En ole kauniimmissa ja noin lämmin henkisessi häissä ollutkaan. Kauniit, omalla tavallaan yksinkertaiset. Kyllä siinä kirkossa istuessa ja toimitusta katsellessa meinasi kyyneleet lähteä vierimään. Ei seremonian ihanuuden takia, vaan sen takia, että se sai mut miettimään. Että vaikka mä tulevaisuudessa löytäisin miehen joka rakastaa mua ja rakastaisin sitä itsekin, ja menisin naimisiin, en kuitenkaan menisi sen kanssa naimisiin jota haluan, jota rakastan. En nimittäin usko, että koskaan pääsen tästä tunteesta kunnolla eroon, mitä tunnen erästä kohtaan, sanotaan vaikka R:ää. Olen niin monella keinolla yrittänyt... Mutta sain kyyneleet pysymään siellä minne ne kuuluukin.

Uudestaan sama asia nousi mieleeni, kun oli tanssin vuoro. Niin monta kaunista ja rakastunutta paria, hääpari tietenkin mukaan luettuna. Mietin, miksen saa koskaan tuntea miltä tuntuu painautua R:ää vasten, tuntea ihosta hohkaava lämpö. Tiedän kyllä, maailma on epäreilu, mutta välillä toivon että saisin olla sellainen, johon R ihastuisin. Luultavasti se olisi sellainen "mallityttö" johon kaikki kivannäköiset urheilijajätkät ihastuu. Siinäkin sai sitä itkua pidätellä.

Illalla myöhään, kun sitten pääsi omaan sänkyyn, rutistamaan sitä ainoa enää sängyssä olevaa pehmolelua, kyyneleet todella tulivat. Miksi? Miksi mä en voi kokea mitään? Olivat kysymykset, jotka päässäni tanssivat piiri-pieni-pyörii. Sattui, kun ei ole enää mitään mahdollisuutta, mitään, mitä voisin tehdä. Kaikkea on kokeiltu. Nyt täytyy vain tottua. Eipä sitä tottumista ole yritetty kuin vuoden verran...!

Mutta on kuitenkin hienoa, että nykyäänkin vielä joko menee naimisiin. Tuntuu kuitenkin siltä, että yleisempää on eroaminen kuin avioliitto. Ja vielä miettii eilisen hääparin ikiä. Molemmat täyttävät tänä vuonna 21, ja siitä huolimatta heillä on jo vuoden ikäinen lapsi ja toinen tulossa.. Nostan kyllä ehdottomasti hattua tuollaiselle. Nimitääin tuollainen jos mikä on rakkautta...